keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Tiistai 6.4.- Tiistai 20.4.2010

Vähän tulee kertarysäyksellä ja viiveellä nämä meidän tekstit, mutta yrittäkää kestää! :) Pääsiäisen jälkeen Tiina, Ida ja Elina aloittivat uudessa työharjoittelupaikassa Kisumu District Hospitalissa lastenosastolla. Sitä voisi kutsua paikalliseksi aluesairaalaksi. Potilaspaikkoja siellä lastenosastolla on virallisesti kolmisenkymmentä, mutta käytännössä potilaita on lähemmäs kuusikymmentä koko ajan. Elikkäs yhdessä sängyssä on kaksi tai kolme pientä potilasta ja heidän omaisensa. Aikas tiivis tunnelma. Täällä omaiset hoitavat kaiken perushoidollisen, tai siis hoitavat jos hoitavat, meillä hoitotyöntekijöillä ei ole siihen puuttumista. Osasto on kaiken kaikkiaan todella täyteentungettu ja yleisesti ottaen todella likainen. Lapset tulevat osastolle todella huonossa kunnossa. Sairaalahoito on täällä paikallisen mittapuun mukaan kallista ja se on oikeastaan monille vasta viimeinen oljenkorsi. Ensin käydään poppamiehien ja muiden parantajien luona. Jos ja KUN siitä ei ole apua odotellaan vielä vähän aikaa kotona ja tuodaan lapsi sitten usein henkihieverissä osastolle.

Hoitovälineitä ei ole, tai no on, pari kuumemittaria. Lääkäreillä on stetoskoopit ja löytyy sieltä yksi happirikastinkin, joka toimii silloin, kun on sähköä. Lääkkeitä on muutamia, antibiootteja, vitamiineja ja foolihappoa ja sinkkiä. Annostukset ja lääkkeiden vahvuudet ovat vähän sinnepäin. Kanyylit on lähes poikkeuksetta kaikilla kudoksessa, täällä kun niitä ei huuhdota mitenkään, turvakorkkien olemassa olosta puhumattakaan. Sinne vaan alle vuoden ikäisen lapsen ihon alle tungetaan menemään millitolkulla tavaraa, vähän silitellään pattia, joka siihen luonnollisesti nousee, pienemmäksi. Ja tämä vielä aika lievä esimerkki paikallisesta hoitotyöstä. Yritä siinä sitten toimia omalla oikealla oppimallasi tavalla kulttuuria ja paikallista hoitotyötä kunnioittaen. Aika venkslailua ja pohtimista välillä.


Rankka työ vaatii myös rankat huvit. Tämä Kisumu on siis Kenian kolmanneksi suurin kaupunki ja täällä on muutamia yleisiä uima-altaita. Keksittiin taas kuningasidea ja ostettiin uimapatjat!!! Niillä on sitten pötkötelty aina työpäivän jälkeen uima-altaassa ja grillattu itseämme oikein urakalla! :D On se vaan niiiiin rentouttavaa. Kieltämättä hieman taas herätetään huomiota, kun yhdeksän valkoista (tosin nyt jo vähän vaaleanruskeata:)) tyttöä lilluu vierivieressä uimapatjalla uima-altaan täydeltä. No, ollaan me välillä lainattu niitä paikallisille lapsillekin, kun ne on pyytäny. :)


Tiina ja kadonneen kengän metsästys


Tuossa joku päivä sitten vietettiin tavallista työpäivän jälkeistä elämää, altaalle, nettiin ja tietysti syömään. Päätettiin mennä kiinalaiseen, joka sijaitsee keskustan Nakumattia vastapäätä, kadun toisella puolella. Nettikahvilassa vierähti tovi, joten siinä vaiheessa, kun oltiin lähdössä syömään, oli meidät yllättänyt kauhea kaatosade. No, ”eihän meidän tartte mennä kun kadun yli!” Kauppakeskuksen ulkopuolella parveili ihmisiä pilvin pimein. Kaikki katosten alla sateen suojassa. No me hullut Muzungut kuitenkin lähdettiin ylittämään katua, vaikka mielessä kävikin, pitäisikö ottaa Tuk Tuk kadun yli. Se kuitenkin vaikutti vähän säälittävältä ratkaisulta, joten eikun juosten sateeseen. Paikalliset nauroivat jo tässä vaiheessa meille pyyhkeisiin kääriytyneille valkonaamoille. ”Welcome to Kenya!!!!!” No kolme ensimmäistä hullua pääsivät tien yli, mutta meidän jälkimmäisten matka katkesi hyvinkin pian jo ennen tielle pääsyä. TIINALTA PUTOSI KENKÄ JALASTA!!! Tietysti kamalassa purossa, ja lähti ajelehtimaan alajuoksulle!!! Tässä vaiheessa naurun ja kannustusten äänet paikallisten suusta muodostivat niin kovan metakan, että Elina ei ensin edes tajunnut, mitä oli tapahtunut. Tiina hetken paikallaan pohdittuaan ”Mennäkö yhdellä kengällä, vaiko kahdella???” ryntäsi pomppien läpökkään perään. Ihmiset osoittelivat ja huutelivat ”over there, over there, by the bodaboda!!!” Siihenhän se kenkä oli kaikeksi onneksi tarttunut laskureitille osuneeseen moottoripyörään. Tiina polvia myöten kuravedessä, vielä jalassa olevaa kenkää suojellen, perään! Hurraa -huudot ja aplodit valtasivat kadun, kun kenkä oli taas turvallisesti omistajansa hallussa! Sitten eikun uusi yritys kadun yli, toiselle puolelle, missä ensimmäinen osa porukasta odotti hieman kummastuneena. Eivät olleet nähneet koko tapahtumasta sekuntiakaan! Raukat! Elina ja Ida, ja puoli Keniaa, sai parhaat naurut viikkoihin.

No siis tuktukeja ja muita ajoneuvoja väistellen päästiin tien yli ja ravintolaan sisälle. Tässä vaiheessahan olisi vaatteista voinut puristaa vaikka koko porukalle kylpyvedet. Uitetut koirat hienoon kiinalaiseen ravintolaan ja RUOKAA!!!!! Aivan mahtavat sapuskat ja vielä kaikenlisäksi nautittuna hyvässä tunnelmassa. Sähköt nimittäin menivät poikki ja ateria nautittiin osin kynttilänvalossa. Nam! Jämät mukaan ja kyytiä metsästämään, sillä sade ei ollut täysin loppunut vieläkään ja alkoi jo hämärtää. Ylläri pylläri, ulkona oli pari muutakin kotiin pyrkivää, eikä kyydin saaminen ollutkaan ihan simppeli juttu. Ei siinä mitään, odotellaan. Kadulla parveili ihmisiä, miehiä ja naisia. Naisilla muovipussit päässä!!! Peruukit eivät nähkääs saa kastua. Tämäkin oli taas Tiinan onni, sillä kyllä kenialaisilla hieman on business-tajua. Myivät kadulla suihkumyssyjä sopuhintaan sateensuojaksi!!!! Tiina oli siis puhunut suihkumyssyn hankkimisesta jo monta päivää! TukTuk saatiin lopulta noin 20 minuutin yrityksen jälkeen kenialaisilta opitulla röyhkeydellä ja nopeilla jaloilla. Kotiin päästiin siis mahat täynnä, nauraneina ja Tiina yhtä
vihreää suihkulakkia rikkaampina.




<--Kadonnut/loytynyt kenka ja uusi upea suihkumyssy!












Muuten päivät ovat tässä viime aikoina menneet omalla arkisella painollaan. Töihin, altaalle, kauppaan, nettiin, ”kuka jää huomenna kotiin tämänkertaisen sairastelijan kanssa?” jne… Ollaan siis oltu kipeinä vuorotellen ja vähän väliä. Tiinan meinasi korjata vihreämmille niityille oikein kunnon pöpö, mutta vahvana suomalaisena naisena hän kuitenkin selätti ilkeän taudin ja on… no kokemusta rikkaampi :)
Muutama työpäivä vietettiin District Hospitalin keskolassa. Tämä on suhteellisen uusi osasto, ollut toiminnassa vain noin puoli vuotta. Osasto on siisti, mutta pieni. Se käsittää kaksi potilashuonetta (yhdeksän potilaspaikkaa), kanslian, keittiö/vaatteiden vaihto tilan ja imetystilan. Potilashuoneet ovat pieniä. Toiseen on ahdettu neljä keskoskaappia ja kaksi kehtoa, toisessa on kaksi kaappia ja yksi kehto. Keskoskaapit näyttävät uusilta ja toimivat. Osastolta löytyy lisäksi happirikastin, manuaalinen kuumemittari, (kaksi digitaalistakin on, mutta niitä ei käytetä, kun antavat kuulemma liian korkeita tuloksia!) imulaite, huoneilman lämmitin??, muutamia lääkkeitä ja yhdet stetarit. Tätä osastoa kiitämme kuitenkin todellisesta yrityksestä. Näkee, että hoitajat tekevät parhaansa sillä vähällä, mitä käsiinsä saavat. Joillain toisilla osastoilla yritykset ovat jääneet lähinnä ajattelun tasolle. Tästä syystä veimmekin osastolle uusia lakanoita, vilttejä ja kuppeja. Kupit tulivatkin tarpeeseen, sillä niitä käytetään rintamaidon lypsämisessä. Äidit lypsävät maidon kuppeihin, joista se mitataan ruiskuilla. Jokaiselle vauvalle lasketaan tarvittava maitomäärä ja näin turvataan vauvojen riittävä ravitsemus.



Osaston potilaat ovat siis ennenaikaisia, kooltaan alle 1800g tai heillä on jokin muu syntyessä ollut ongelma, kuten kuumetta tai hengitysvaikeuksia. Vauvat kasvavat ja saavat hoitoa osastolla kunnes ovat oireettomia ja painavat 1800g. Äidit hoitavat vauvojen perushoidon aina syöttöjen yhteydessä. Aina kolmen tunnin välein, klo 6, 9, 12 jne., osastolle pölähtää lauma äitejä. He vaihtavat päälleen kamalat, liian pienet kaavut ja talon kengät ja pesevät kätensä. Ensin vaihdetaan likaiset lakanat, pestään kädet uudelleen ja ruvetaan lypsämään, tai muutamat isompien vauvojen äidit imettämään. Kun maitoa on oikeat määrät, juotetaan ne puolentoista desin kokoisesta muovimukista kilon painoisille vauvoille. Nämä syöttöhetket toimivat myös terveyskasvatus- ja valistushetkinä. On puhuttu perhesuunnittelusta ja lapsen ravitsemuksesta ja hoidosta. Tämäkin kenialaiseen käskyttävään ja ehdottomaan tyyliin. ”Asia on näin ja se pysyy näin!” Nämä epäviralliset hetket tulevat kyllä tarpeeseen, sillä osa äideistä on todella nuoria. Nuorin taisi olla nyt 15-vuotias.

Viime perjantaina käytiin yhden ohjaajamme kotona vierailulla. Salome on hoitajana lastenosastolla ja saimme häneltä joitakin alan kirjoja lainaksi. Iltapäivä oli mielenkiintoinen. Matkustimme Matatulla Manyatta nimiseen kaupunginosaan. Keskitasoista aluetta, saviseinäisiä taloja ja pieniä tiilitaloja. Manyatta tarkoittaakin perinteistä savesta tehtyä tasakattoista asumusta. Salomen talo oli tiilestä ja siellä oli sähköt. Monilta osin talo oli vielä kesken, esimerkiksi juoksevaa vettä ei ollut, eikä sisäkattoa ollut kuin parissa huoneessa. Hän kertoi talon edistyvän rahatilanteen mukaan aina pieni osa kerrallaan. Hoitajan palkka täällä on aivan tolkuttoman huono. Vaatii todellista säästämistä saada tuonkin kokoinen, kolmen makuuhuoneen talo valmiiksi. Vierashuoneessa ja eteisessä majaili kanoja, pieni kissanpentu pyöri, Elinan kauhuksi, pitkin taloa ja emännän nuorin neljästä lapsesta kurkki meitä ujona ja uteliaana. Saimme lounasta ja tietysti surullisen kuuluisaa kenialaista teetä. Vierailu oli mukava, mutta kotiinkin oli lähdettävä. Luojalle kiitos Salome saattoi meidät takaisin kaupunkiin. Matatut eivät ole aina niitä miellyttävimpiä kulkupelejä. Sisäänheittäjät ovat useimmiten ihan pöllyssä ja kovasti juttutuulella. Heillä on myös se yleinen käsitys, että Muzungut ovat sikarikkaita ja haluavat ehdottomasti maksaa ylimääräistä. Oli mukavaa myös toisesta syystä, että meidät saatettiin. Matatun perään, juuri Idan takapuolen kohdalle, nimittäin ajoi moottoripyörä ja sen selvittelystähän meinasi nousta tappelu. Asia saatiin kuitenkin melko sopuisasti hoidettua ja matka kaupunkiin päättyi turvallisesti. (En kuitenkaan halua tietää miten asia selvisi, sillä liikkeellelähtö oli jopa tavallista vauhdikkaampi!???!) Loppu hyvin, kaikki hyvin. Lauantaina Tiina kävi istumassa itselleen uuden tukan. Anita Hirvos –tyyli sopii tosi kivasti :D


















Aikaisemmin ollaan taidettu kirjoittaa siitä, miten täällä tuntuu painovoima olevan jotenkin erilainen kuin kotona Suomessa. No, nyt on tultu siihen tulokseen, että kaikki tapahtuu täällä ylösalaisin. Kuu roikkuu väärinpäin, vesi tuntuu joskus satavan maasta päin ja pannarikin paistuu pohjasta, mutta ei päältä. Koita tässä nyt sitten elää!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Vielä olis muutama viikko tiukkaa puurtamista edessä ennen lomaa ja Mombasaa! Ja sitten takasin koto-Suomeen!!! Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. :)


<--Tassa lahtee Elinalta tukka!!!!! (Oli muuten sen verran rasvasta tavaraa kuitujen alla, etta olis vaikka voinu pyorittaa paata pannulla ja paistaa lettuja! Yok!!!!)





Tunnelmaa lahikadulta..

lauantai 3. huhtikuuta 2010

Lomaviikko

Pari kuvaa orpokotivierailulta :)

























Nyt on lomaviikko takana! :) Kylläpäs olikin antoisa viikko.


Tämä viikko alkoi leppoisasti lomatunnelmissa. Maanantaina tiukkaa auringonottoa. Illalle suunnitelmissa vähän grillailua ja ajoissa nukkumaan seuraavan päivän koitoksia varten. Siinä iltapäivällä sitten saatiin kuningasajatus, leikataan Jennyn hiukset! Saksilla ensin nirhittiin suurimmat ja sitten Tiinan ladyshaverillä loput ihan nakkikaljuks! Mutta kylläpä tuli hienot! Paikalliset on ihan rakastuneita Jennyn hiuksettomaan päähän, haluisivat ottaa kuvia koko ajan. :D


No, se grillailuhan osoittautuikin vähän kinkkisemmäksi hommaksi. Ostoksilla oli käyty, vihannekset torilta ja liha intialaisten lihakaupasta, yllättävän halvalla muuten. Grillikin löytyi helposti, sellainen perusräppänä hiiligrilli. Kaupasta ei vaan löytynyt sytytysnestettä?!! Myöhemmin todettiin, että se luultavasti johtui siitä, että grillin käyttöohjeessa luki sytytysnesteen käytön olevan kielletty. Oltiin suunniteltu hienot grillimenuut, joten jotenkinhan siihen masiinaan oli tuli saatava. Laitettiin hiilet grilliin toiveikkaina, että nämä kenialaiset hiilet olisivat jotenkin erilaisia ja suorastaan roihahtaisivat tulille ilman sytytysnestettä. Tunnin verran siinä tulitikkuja raavittiin (paikalliset tulitikutkin on jotain turvatulitikkuja, varsinaisia sellaisia, eivät nimittäin syty eivätkä pala kovinkaan mahtipontisesti :D) ja sytyspaloja loimutettiin ilman tulosta. Sitten olikin ruettava keksimään vaihtoehtoisia konsteja. Eikun paperia tukkotolkulla grilliin ja kynsilakanpoistoainetta perään. Syttyi kyllä, niin paperi ja kynsilakanpoistoaine, mutta ei hiilet. Hermot alkoivat olla jo koetuksella ja nälkä hirmuinen. Harkittiin myös hiuslakkaa, mutta jätettiin se kuitenkin hyllyyn. Otettiin pari auttavaa puhelua ja saimmekin loistoehdotuksen, lamppuöljyä! No niin sillähän se syttyy, kun sitä vaan olis. Tuija ja Sina sitä nälkä kurnien bodabodalla läheiseltä huoltoasemalta hakemaan. Ei löytynyt. Eikä löytynyt seuraavaltakaan. Eikä seuraavaltakaan. Tytöt kuitenkin neuvokkaana kaupungin halki etsittyään toivat meille puolentoista litran Fanta -pullollisen jotain ainetta. Myyjä oli vakuuttanut, että tällä syttyy ja ei ole bensaa. Pullon avattuamme nenään tunki kyllä tuttu bensan haju, mutta siitä lannistumatta eikun kokeilemaan. Kaadoimme pullosta ”sytytysnestettä”(mikä kaikkien pohdintojen jälkeen osoittautui kerosiiniksi!!!) hiilien päälle ja kyllä roihahti! Vielä neuvokkaana lillutimme yksittäisiä hiiliä ”sytytysnesteessä” ja heitimme grilliin. Vihdoin ja viimein meillä olikin grilli ”valmiina” ruokia varten. Aikaa tähän ei ollut mennyt kuin vaivaiset reilu pari tuntia… Sitten Tiina lihamestarina lateli lihaa grilliin ja avot, eikun syömään. Tiina ja Laura eivät lihaa syöneet, mutta muille kyllä kelpasi. Ainoa miinuspuoli lihassa oli kuulemma joku outo polttoainetta muistuttava sivumaku. Vähän kielen päällä kihelmöi!!

Syötyämme siinä lopulta ruuat, tytöt menivät ulos, ruuan jälkeisiin puuhiinsa, ja alkoi kauhea nauru. ”Tytöt tulkaas kattomaan kunnon hiillosta.” Ei olla elämässämme vielä nähty niin hyvää hiillosta grillissä!!!! Innolla odotamme seuraavaa grillauskertaa J Joka tapauksessa lopputuloksena tässä todettiin kuitenkin taas, että suomalaiset naiset osaavat ja pystyvät ihan mihin vaan...vähän luovuutta, sisua ja sulaa hulluutta!! Eniten sisua!!!!
















Tiistaina kakamega


No, siitä herättiin kuitenkin varhain tiistaina suhteellisen hyvinvoivina edellisillan ähkysyömisen jälkeen. Aamupalaksi vedeltiin naamariin jonkinlaista kaurapuurojohdannaista. Edessä oli päivä Kakamega -sademetsässä. Hypättiin autoon klo 8 aamulla. Se tosiaan oli ajoissa. Ensimmäinen kerta tätä sorttia!! Matka Kakamegaan kesti noin kaksi tuntia. Tie tavallinen eli huonossa kunnossa. Perille päästiin kuitenkin hyvin, kauhean vessahädän saattelemana, niin kuin yleensä tällä porukalla. Wc –vaihtoehto oli kuitenkin sellainen, että suurin osa porukasta päätyi asioilleen itse hökkelin taakse.


Ensimmäiseksi kiivettiin pienelle vuorelle katselemaan maisemia. Tiinaa vähän hirvittivät mahdolliset ruohikossa suhisevat käärmeet, mutta kunnialla selvittiin huipulle ja takaisin. Kyllä kieltämättä kolmen viikon liikkumattomuuden jälkeen matka kukkulan huipulle oli aikamoinen koitos ainakin Elinan kunnolle. Kyllä hiki valui, mutta oli se sen arvoista. Maisemat aivan mielettömät. Kukkulalla korkeaa ruohikkoa ja sen yli katsoessa alapuolella näkyi silmin kantamattomiin vehreää, tiheää sademetsää. Kuten kaikkia sademetsiä, oli tätäkin hakattu polttopuuksi ja hiileksi pitkän aikaa. Nyt sisäänpääsymaksurahoilla istutetaan uutta metsää hävitetyn tilalle. No uskokoon ken tahtoo. Näkyihän siellä pari taimea, mutta näin korruptoituneessa maassa ei voisi kuvitellakaan, että edes kolmasosa rahoista menisi oikeaan tarkoitukseen. Kyllä ne rahat näkyvät puiston omistajien vyötäröllä. Se on kyllä kumma juttu täällä. Kun lähestyy jotakin vähän ”rikkaampien” paikkaan, niin kuin supermarkettia tai yksityissairaalaa, alkaa elintasovatsoja kävellä vastaan yhä enemmän ja enemmän. Sydän- ja verisuonisairaudet ovat varmasti huimassa nousussa täälläkin päin.


Seuraavaksi mentiin kävelemään itse metsään. Ilma on niin ihanan raikasta, ettei sitä voi melkein uskoa Kisumun jätehöyryjen ja -sauhujen jälkeen. Happimyrkytys oli lähellä!! Metsässä käveltiin parin tunnin verran. Nähtiin muutamia apinoita puitten latvoissa. Vikkeliä elukoita. Pelkästään sademetsän uumenissa kävely oli todella rentouttava kokemus. Törmäsimme metsässä myös aasilaumaan, mikä oli mukava yksityiskohta huomata. Sademetsää käytetään hyväksi monin tavoin. Matkalla mm. törmäsimme myös naisiin, jotka kantoivat noin kolme metriä pitkiä puunippuja päänsä päällä. Mitä lie polttopuita tai talonrakennustarpeita.

Viimeisenä kävelimme katsomaan vesiputouksia, Yellow Fallseja. Intoa tihkuen käveltiin jo hieman kosteaa polkua pitkin. Pian alkoi veden kohina kuulua ja lisättiin tahtia. Viimeiset metrit melkein juostiin ja mikä meitä oli vastassa??!! KOSKI!! ”Missä ne putoukset on???” Täällä ilmeisesti kun jossain kohtaa vähän vesi kuohuu, niin sitä voidaan sanoa vesiputoukseksi. Huolimatta putousten puuttumisesta tämä kierros kuitenkin kruunasi retken, koska alkoi olla iltapäivä ja sademetsässähän yleensä sataa iltapäivällä. Ei-niin-tyytyväisinä niin sanottuihin vesiputouksiin tarvoimme takaisin autolle päin kamalassa kaatosateessa. Muutaman minuutin jälkeen sadetta ei tarvinnut enää varoa, eikä kärvistellä, koska olimme jo ihan läpimärkiä. Mutta tämähän kuului asiaan. Mitäpä olisi sademetsä ilman sadetta!! Vettä valuvina, hieman kauhistellen istuimme auton kangaspenkeille ja kotimatka alkoi. Ensimmäisen kerran Keniassa ollessa meillä kaikilla oli todella kylmä. Auton ikkunat ihan huurussa, hampaat kalisten köröttelimme noin parin tunnin matkan kotiin. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla Elina meni lämpimään suihkuun!


Keskiviikkona suuntasimme heti aamusta sademetsän raikkaana taas Nakumattiin, tällä kertaa etsimään parturia, joka tekisi Tiinalle ja Elinalle letit. Löysimmekin hyvän paikan ja saimme neuvoteltua hinnankin kohdalleen. Elina otti päätä myöten menevät ”Obama”letit ja Tiina otti pikkuletit ja päälaelle ”Obama”letit. Loput ryhmästämme istuivat seuranamme kiltisti koko päivän. Parturin omistaja kävi jopa ostamassa kaupasta viinilasit ja viiniä ja tarjoili sitä koko seurueelle! Tuija, Sina ja Suvi innostuivat myös uudesta afrikkalaisesta hiustyylistä ja istuivat itsekin kampaajan penkkiin. Peppu puutui aika tavalla, mutta lopputulokset ovat aikas hienot, vaikka itse sanommekin! Ja pääasia, Tiinalla on nyt pitkät hiukset ensimmäistä kertaa elämässäääääään!!! :) Illalla sitten valmistautumista ja pakkailua kauan ja hartaasti odotettua safaria varten.


Torstaina startattiin hyvissä ajoin kohti Masai Maran luonnonpuistoa ja safaria, lähtö oli kuudelta aamulla. Hypättiin matkatoimiston bussiin ja haettiin Helinä mukaan Kisumu hotellilta. Sitten nokka kohti safaria. Ajomatka oli pitkä ja tuttuun tapaan kuoppainen. Matkalla pysähdyimme kerran hotellihelpotukseen, tai ei nyt tiedä oliko se helpotus, sen verran kauheassa kunnossa toiletti oli. Perillä oltiin noin kolmen maissa iltapäivällä. Asumuksemme oli juuri safarihenkeen sopiva! Siellä oli isot teltat, joissa oli neljä sänkyä ja jopa moskiittoverkot! Sinne telttaan oli ahdettu myös suihkun virkaa esittävä väline, käsienpesuallas ja posliinipönttö! Kylläpä oli luksusta.



Siinä ehdimme vähän levätä ennen kuin lähdimme ensimmäiselle ajelulle Masai Maran alueelle! Innosta soikeana ja kamerat valmiustilassa ahtauduimme matkatoimiston autoon, josta oli nyt nostettu katto ylös, joten pystyimme roikkumaan seisaaltaan päät ulkona auton yläpuolella. Oli muuten aikas hyvät tiirailupaikat. Tiina mahtui seisomaan penkillä suorana, muut seisoivat lattialla… J Ja kylläpä se Masai Mara oli UPEA! Luonto oli uskomattoman kaunista ja raikas, ihana luonnon tuoksu täytti sielun ja ruumiin. Aurinko paistoi ja lämmin tuuli liplatti, ei voi sanoin kuvailla miten tajunnanräjäyttävä kokemus. Ai niin, nähtiinhän niitä eläimiäkin. J Ensimmäisen päivän saldona oli muutama leijona, seeprat, erilaiset antiloopit, puhvelit, strutsit ja monia muita. Auringon laskiessa lähdimme ajelemaan alueelta asumuksiamme kohti. Seuraavana päivänä olisi luvassa kokonainen päivä alueella ajelua. Telttakylässä söimme vielä kertakaikkisen maukkaan illallisen, selkeästi länsimaalaiseen suuhun tehtyä, olihan leirillä samaan aikaan meidän lisäksi ainakin ruotsalaisia ja kuten myöhemmin huomasimme, myös muita suomalaisia. Pottumuusin ja spagetin jälkeen painelimme omiin telttoihimme unille.























































Perjantaina lähdimme aamiaisen jälkeen taas baanalle! Tänään haluaisimme nähdä ainakin elefantteja ja kirahveja ja virtahepoja! Koko pitkän päivän ajelimme ja lähes törmäilimme toinen toistaan upeimpiin luonnon elukoihin. Ja vaikka alkumatkasta ei monia eläimiä näkynytkään, maisemat ja ilma olivat niin upeat, että pelkästään niiden katselu oli mieletön kokemus. Norsulauman ja kirahvien näkeminen muutaman metrin päästä olivat kuitenkin sellaisia kokemuksia, jollaisia on vaikea muulloin saada! Melkein jäi epäuskoinen olo, niin todellisia ja isoja ne elukat olivat. Tiina onnistui myös tiputtamaan hupparinsa autosta, katon aukosta, keskelle safaria… Ja autostahan ei saa nousta ulos missään tapauksessa. Onneksi perässä ajava auto huomasi ruskean hupparin keskellä tietä ja kuski noukki sen ystävällisesti kyytiin ja toimitti omistajalleen. Joillekin sitä voi sattua ja tapahtua kaikenlaista J Puistossahan tosiaan ajaa autoa toisen perässä. Välillä tuntuu, että on itse nähtävyytenä kun erimaalaiset yrittävät arpoa, mistähän maasta nuo musungut tulevat. Täytyy kyllä myöntää, että niin mekin, yhdeksän valkoista apinaa autossa, teimme.


Virtahevot olivat vielä näkemättä ja niitä etsien ajoimme ja ajoimme pieniä kinttupolkuja pitkin. Oikeastaan emme etsineet hippoja, niiden olinpaikka oli tiedossa, vaan etsimme ojanylityspaikkaa, Sateiden takia suurin osa ylityspaikoista olivat liian syviä ja mutaisia pakettiauton mentäviksi. Siihen viimeiseen, josta sitten lopulta varmaankin tunnin ajelun jälkeen päätimme mennä yli, jäimme oikein kunnolla kiinni ja matka meinasi tyssätä siihen. Kuljettajamme ”Pate” kuitenkin hoiti tilanteen mallikkaasti ja pääsimme jatkamaan. On näillä sentään joihinkin tilanteisiin hyvät autot! Ja tällä kertaa näimmekin niitä hippoja! Siellä ne lilluttelivat joessa rauhallisina. Kyllä ne ovat isoja otuksia! Kovin lähelle niitä ei uskaltanut mennä, virtahevothan tappavat eniten ihmisiä Afrikassa, siis eläimistä. Joen penkalla söimme myös eväät ja sateen saattelemana hyppäsimme taas autoon ja takaisin päin. Ajelimme rauhallisesti ja nautimme luonnon tarjoamista nähtävyyksistä. Koko päivän aikana ehti kyllä hyvin nähdä koko Masai Maran luonnonpuiston kirjon, kuvia otettiin ahkerasti, toivottavasti niistä voi nähdä edes vähän paikan uskomatonta tunnelmaa. Kokonaissaldona oli siis leijonat, seeprat, antiloopit, norsut, kirahvit, gekot,(luonnonpuistossa ei ollut Tiinan onneksi ollenkaan käärmeitä JJJ) erilaiset linnut, villisiat, mangustit, (nähtiin Timon ja Bumba yhdessä :D) jotkut Tiinan muistin ulkopuolella olevat kissaeläimet, puhvelit ym. Vain sarvikuono jäi näkemättä. Ovat niin harvinaisia otuksia nykyään.


Illalla taas mahtavat ruuat. Enne illallista törmäsimme leirillä ryhmään suomalaisia. Pohdimme siinä mielessämme, että yksi naisista näyttää tosi tutulta ja eikös Elina muutaman hetken päästä sen keksinyt. Nainen on Mikkelistä, eläkkeelle jäänyt sairaanhoitaja. Molemmat meistä oltiin tehty töitä tuon naisen kanssa. Siinä sitten kuulumiset vaihdettiin.

Ainiin ja safariajelun ja illallisen välillä kävimme vierailemassa ”ihan oikeassa” Masai –heimon kylässä. Hah!! Pahempaan turistirysään ei olla vielä törmätty. Nähtiin tervetulotanssi, johon Sina, Hellu ja Ida osallistuivatkin, lehmänpeestä tehtyjä asumuksia ja paljon liejuista pihaa. Tapahtuman huipensi ja täydellisesti pilasi viimeinen visiitti kylän omalle torille, jossa meille melkein pakkomyytiin koruja, kankaita ja vaikka mitä. Todella ahdistavaa, kun kaikki yrittävät nykiä hihasta omalle kojulleen ja ovat ripustamassa koruja kaulaan koko ajan. Ja korut, joita saa täällä Kenyassa joka kojusta, olivat siellä tietysti ”itse tehtyjä” ja tuplasti kalliimpia kuin muualla. Elina tosin teki ihan hyvät kaupat. On oppinut tinkimään!! J Hauskinta oli kun Lauran ostamassa ”itse tehdyssä” kankaassa oli lappu: ”Made in Tanzania”!!!



Lauantaiaamuna suunta kohti kotoista Kisumua. Matka oli pitkä ja puuduttava. Pakollisista vessapysähdyksistä yksi tehtiin matkamuistomyymälään, jossa myytiin Ebony -puusta tehtyjä veistoksia ja muuta krääsää. Täälläkin hinnat hipoivat pilviä, ja turisteja huijattiin niin paljon kuin suinkin ehdittiin. Vaikka reissu oli aivan mieletön ja hyviä ostoksia tehty, olipa ihana päästä ”kotiin”. Lämpimään kotiin. Oli kummallista huomata kuinka paljon kylmempi tuolla maan etelä osassa savannilla on.Ei oikein osattu varautua siihen. Yöllä piti olla oikein pitkät vaatteet ja nukkua villaviltin alla. Kyllä me taidetaan sitten paleltua Suomessa!!!!





































Tiistai 30.3.2010


Liekö Masai Maran viileä sää vai mikä, mutta viikko aloitettiin sairastelulla. Taas Ida ja Elina viettivät maanantai iltapäivän Aga Khan –sairaalan aulassa. Tällä kertaa molemmat kipeinä. Pientä kuumetta ja mahavaivaa, ei sen ihmeempää. Antibiootit ja lepoa molemmille. Nyt Elinalla jo parempi olo ja ehkä huomenna töihin, niin eikös Tiina ole kipeänä. Flunssaa!! Ei tästä työteosta taida tulla täällä yhtään mitään…



Perjantai 2.4.2010


Juu, näinhän se viikko sitten meni sairastaessa. Meistä yhdeksästä kuusi on ollut kipeänä. Nyt on kuitenkin lääkitys kohdallaan ja pääsiäisloman viettoon.. Eli altaalle!! Hyvää pääsiäistä

kaikille!!


Uudet tukat ja todistusaineistoa tyopaivasta :)


maanantai 22. maaliskuuta 2010





Maanantai 1.3.2010

Huh, huh. Nyt ollaan perillä täällä Kisumussa. Aikamoinen matka takana. Niin sitä vaan lähdettiin lauantaina viiden maissa Helsingistä ja nyt siis maanantaina ollaan määränpäässä. Kylläpä on pieni tyttö nähnyt paljon maalimata tässä matkan aikana!

Lontoossa oli vaihto ja yövyttiin hotellissa. Siellä meno ei vielä paljon poikennut kotoSuomesta. Lunta vain ei ollut ja ilma plussan puolella. Sunnuntaina ani varhain (5am) ylös ja liikkeelle. Siitä sitten pitkä lento, n.8 h, Nairobiin. Lentokone oli aikas hieno näin vähän matkustaneen makuun! Jokainen matkustaja sai turistiluokassakin viltin, silmälaput, hammasharjan ja –tahnan sekä kuulokkeet. Jokaisella oli myös oma tv, josta näkyi monta

monituista kanavaa, leffoja, draamaa ja sarjoja. (Joka oli minusta, siis Tiinasta, ihan luksusta! ) Lento oli uuvuttava, mutta meni kuitenkin suhteellisen nopeasti.

Nairobissa vastaan hönkäisi kostea, kuuma ja tunkkainenkin ilma. Aikamoinen muutos tulla -28 asteesta tänne tropiikkiin! Eikun viisumia ostamaan, se sujui suhteellisen mutkattomasti. Muutama lippulappunen piti täyttää ja maksaa 20€, sittenpä saamme oleskella täällä Keniassa 3 kuukautta. Siitä suuntana matkatavarahihna ja laukkujen metsästys. Ensimmäistä kertaa siis näimme omat järkyttävät tavaramäärämme Helsinki-Vantaan jälkeen (Tiinalla mukana matkalaukku 23kg, rinkka 22kg, lentolaukku 3kg ja ”käsilaukku”, joka sisälsi mm. läppärin ja painoi ainakin tonnin! Elinalla rinkka 23kg, matkalaukku noin 15kg plus myöskin tonni käsimatkatavaraa!). Jännityksellä odotimme onko kaikki tavarat löytäneet Suomesta Nairobiin. Yllätyimme positiivisesti, kun kaikkien laukut olivat tallella ja kunnossa. Kaakattava naislauma vuoren kokoisen tavaramäärän kanssa herätti jokseenkin paljon huomiota lentokentällä. Varsinkin, kun seuraava etenemissuunnitel

ma oli vielä vähän hakusessa. Seuraamme lyöttäytyi avulias naisihminen, joka alkoi hoitaa hotellibuukkaustamme. Hän sanoi meidän tarvitsevan minivanin ja lupasi hoitaa asian edulliseen 250 dollarin hintaan!!!!!!!! Siinä hetken ja toisenkin neuvoteltuamme ja asiaa tarkisteltuamme pääsimme yhteisymmärrykseen ja sullouduimme pieneen pakettiautoon tavaroinemme. Kuskit pyörittelivät päätään tavaramäärämme kanssa, mutta survoivat kaikki kiltisti kyytiin. Siellä istuimme toinen siellä, toinen täällä, osa istuimista ja lattiastahan oli kattoon asti meidän rakkaita matkatavaroitamme täynnä. (Kerran jos toisenkin kävi mielessä, että onkohan kaikki tavarat ihan varmasti tarpeellisia…) Hotelliin kuitenkin päästiin ja kerettiin nukkua siellä huimat 3 tuntia. Sitten lento Kisumuun, joka kesti vain 40 minuuttia. Lentokentällä taas matkatavaroiden etsintä ja sitten paikallinen yhteyshenkilömme oli meitä kentällä vastassa. Hyppäsimme siniseen Masenon yliopiston bussiin ja ajelimme majapaikkoihimme. Täällä olikin jo edellinen ryhmä, joka oli tullut viikkoa aikaisemmin.


Tiistai 2.3.2010

Levottomasti kuumuudessa nukutun yön jälkeen paikallinen oppaamme tuli hakemaan meitä samalla sinisellä yliopiston bussilla. Menimme paikalliseen museoon. Sisätiloissa oli esitelty vitriinien takana afrikkalaista kulttuuria ja ulkona oli aitoja kenialaisia asuntoja, bambumajoja, joissa saimme käydä sisällä. Alueelta löytyi myös joitain eläimiä aitauksissa. Ensimmäiset krokotiilit (valtava!), kilpikonnat ja Tiinan niin rakastamat käärmeet on nähty. Käärmeet olivat onneksi vitriinien takana terraarioissa. Museon opas nauroi Tiinalle maha kippurassa, taisi vähän loistaa käärmepelko läpi… Mutta sitkeästi Tiina katseli jokaisen lajin. (Tai ainakin melkein )

Sitten lähdimme Viktoriajärven rannalle syömään. Pääsimme myös veneajelulle sillä aikaa, kun odotimme ruokiamme! Menussa oli tarjolla perinteistä kenialaista ruokaa, tilaphiaa, chapatia ja ugalia. Tilaphia on siis tomaattisessa kaalikastikkeessa paistettua kalaa. Ugali on eräänlaista maissimuussia ja chapati paikallista letun näköistä leipää. Ateria syötiin afrikkalaiseen tapaan sormin. Tietenkin hirvittävän viinanlöyhkän siivittämänä, koska tottahan me tytöt osaamme käsidesiä käyttää! Ruoka oli ihanaa, sitä vaan piti syödä afrikkalaiseen tapaan niin paljon kuin napa ikinä veti. Piti yrittää olla kohtelias ja allekirjoittaneilla tulee siis nyt etova olo jo pelkästä tilaphian ajattelemisesta. Koitettu kuitenkin on ja sormilla syöminenkin sujui yllättävän hyvin! Sotkuista puuhaa se tosin on.


Sitten paikallisen ostoskeskuksen kautta kotiin. Se muistutti lähinnä Prismaa ja valikoimakin oli tosi hyvä. Sieltä saa lähes kaikkea mitä Suomestakin. Hintataso on yllättävän korkea, melkein suomalaisissa hinnoissa ollaan. Tosin torilta saa ostettua paljon paljon halvemmalla, jos uskaltaa syödä niitä.


Paikallinen liikennekulttuuri on muuten aikas mielenkiintoinen. Tiet ovat todella huonossa kunnossa (jos niitä edes on ) ja silti autolla ajetaan reipasta vauhtia ja ihan joka paikkaan. Suomalainen ei ajaisi yhdelläkään näistä teistä omalla autollaan! Auto pomppii ja rytkyy ja matkustaja sisällä pomppii ja rytkyy. Ihan mielellään laittaa turvavyön! Liikennesääntönä täällä on, että kuka ehtii, se menee ensin. Tööttiä painellaan myös ihan jatkuvasti. Musungu- ja Wazungu-huudot (valkoinen) kaikuivat tienreunuksilta, kun bussillinen suomalaisia pimuja matkusti kaupunki

a ympäri. Saatiin jostain syystä aika paljon huomiota :D Sitten normaalit iltarutiinit, kuten moskiittoverkon viritys ja huoneen myrkytys, sadeämpärien varaaminen vessaan, koska se ei aina vedä, suihkussa käynti muutaman pisaran kerrallaan tiputtelevassa suihkussa ja valmistautuminen hikiseen yöhön.


Keskiviikko 3.3.2010


Meidät noudettiin taas aamulla tutulla bussilla. Ohjelmassa oli tapaaminen Masenon yliopiston city-kampuksen johtajan kanssa. Odottelimme aikamme, johtajaa ei näkynyt eikä kuulunut. Africa-time eli jos tapaaminen on 10 niin voi odottaa, että odotettu ihminen saapuu paikalle 12, sen jälkeen tai ei ollenkaan. Onneksi opaskaan ei jaksanut odottaa, joten luovutimme suhteellisen pian. Pyörimme kaupassa hetken ja sitten suuntasimme tyrät rytkyen Impala Sanctuaryyn eläimiä katsomaan. Se oli

vähän kuin eläintarha. Siellä oli leijonia, apinoita, hyeenoja, leopardeja, puhveleita ja joitain muita eläimiä. Lapset kävelivät kiinnostuneina perässämme minne tahansa liikuimme ja osoittelivat innoissaan. Eräs halusi välttämättä kokeilla vaaleaa ihoamme ja oli ihan ihmeissään! Elina ei oikein tästä nähtävyydestä nauttinut. Oli todella kuuma ja pieni mahataudin poikanen alkoi vaivata.. Meinasi usko loppua, kun eläimiä vain riitti yksi toisensa jälkeen. Onneksi pian hypättiin taas bussiin ja täristeltiin maaseudulle paikkaan, jossa voi nähdä virtahepoja. Oli niin kuuma päivä, etteivät hipot tulleet vedestä esiin. Jeffrey kuitenkin lupasi, että perjantaina illalla matkustetaan katsomaan hippoja, iltaisin ne nousevat vedestä maalle!

Oli ensimmäinen todella kuuma päivä ja alettiin olla jo ihan nuutuneita. Suuntasimme kotiin lepäämään vähäksi aikaa. Pari tuntia jumitettuamme talolla, lähdimme kävellen kaupunkiin tarkoituksenamme löytää nettikahvila. Niitä löytyikin muutama ja vuorotellen kävimme sepustamassa jotain kotiväelle. Ja Facebook päivitykset tietysti . Maksu oli 1shillinki/minuutti eli 1 centti/minuutti. Tarkoituksena oli mennä tuktukilla kotiin. Tuktuk on kolmipyöräinen pikkuruinen auto tai oikeastaan iso mopo, johon mahtuu kolme matkustajaa (parhaillaan kuusi ). Siirtymistaipaleella meidät kuitenkin yllätti sade. Täällä sade alkaa hetkessä

ja sitä tulee kuin saavista kaatamalla. Nyt on sadekausi ja lähes joka ilta sataa. Yritimme tähyillä tuktukeja Helinän hotellin edustalla, mutta eipä niitä nyt näkynyt, kun niitä olisi tarvittu. Pimeä tulee myös ihan hetkessä ja kello alkoi olla paljon. Meidän ei ole suotavaa liikkua pimeällä, joten ei auttanut muuta kuin pistää tossua toisen eteen kaatosateessa. Oli mielenkiintoinen matka takaisin talolle! Litimärkänä musungat laahustivat tienreunalla tuktukien tööttäyksien saattamana. Kyllä niitä nyt jostain ilmestyi, kun oltiin jo ihan litimärkiä! Kotona suihkuun, iltatouhut ja unille (Tiina järkyttävän päänsäryn saattelemana).


Torstai 4.3.2010


Jäätiin Elinan kanssa talolle päiväksi pienoisen sairastelun takia. Muut lähtivät Masenoon tutustumaan kampukseen. P

äivä menikin torkkuen ja vatsa- ja päänsärkyä potien.

Perjantai 5.3.2010

Aamulla edelleen päänsärkyä hieman jäljellä, tosin helpottamaan päin. Lähdimme kävellen kaupunkiin. Heti alkumatkasta joku paikallinen casanova liimautui Tiinan kylkeen kiinni. Tiina tervehti kyllä ystävällisesti, mutta tämä paikallinen narkkarin näköinen ilmestys olikin sitkeä kaveri. Käveli siinä vieressä tovin ja pupatti koko ajan. Osasta sain selvää, osasta en. Muutaman metrin mykkäkoulun jälkeen hän luovutti ja jäi paikalleen toljottamaan menoamme.

Hyppäsimme taas tuttuun yliopiston siniseen bussiin ja suuntasimme tutustumaan muutamaan ryhmämme harjoittelupaikkaan. Ensiksi vuorossa oli Lutheran school, jossa on henkisesti vammaisia oppilaita. Lapset olivat aivan innoissaan! Leikkikaluina oli vanhoja pullonkorkkeja ja puupalikoita. Muutenkin olot olivat aika ankeat. Silti lapset hymyilivät ja toivottivat meidät tervetulleiksi. Eräs poika jopa lauloi meille tervetuliaislaulun. Ihana paikka ja huomasi taas miten itse saa olla tyytyväinen suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Mutta eipä huonot olot näyttäneet lapsia häiritsevän. Eivät tietysti tiedä paremmastakaan. Seuraava paikka oli Joyland. Siellä on henkisesti ja fyysisesti vammaisia lapsia sekä terveitä lapsia. Tässäkin koulussa olot olivat samaa luokkaa kuin edellisessä ja lapset yhtä iloisia.


Harjoittelupaikkojen jälkeen suuntasimme Masenon yliopiston kampukselle, joka sijaitsee puolen tunnin ajomatkan päästä keskustasta vuorilla. Siellä söimme lounaan. Tarjolla oli sitä vihreää kaalia, jota oli tarjolla paikallisen kalan Tilaphian kanssa ja siis yököttää koko Tilaphia, kaali mukaan lukien. Mutta riisi ja papukastike oli hyvää. Paikallinen keittäjätäti (syötiin siis yliopiston ruokalassa) mätti sitä lautaselle aikas reilun satsin. Oli syötävä koko lautasellinen, kun kerran ruokaa sai, ateriavälit tahtovat venyä täällä aika pitkäksi. Sääliksi käy hoikkia kanssaopiskelijoitamme!


Siitä lähdimme kierrokselle yliopiston sairaalaan, joka on tarkoitettu opiskelijoille ja henkilökunnalle. Se oli yllättävän siisti, mutta hoitovälineitä ei ollut juurikaan. Saimme kurkistaa joka huoneeseen, koska sairaalassa ei ollut juuri silloin yhtään potilasta. Siellä oli myös valkea ihminen! Lastenlääkäri Hollannista. Täällä Kisumussa olemme kaiken kaikkiaan nähneet vain kourallisen valkoisia. Meillä piti olla myös tapaaminen jonkun yliopiston ison kihon kanssa, mutta tuttuun tapaan hän ei ollut paikalla.

Emme jääneet odottamaan, vaan Jeffrey keksi, että lähdetään ajelemaan maaseudulle bussilla. Kävimmepäiväntasaajalla, sen merkkipaalu oli ihan siinä Masenon yliopiston kupeessa. Siinä pakol

liset turistikuvaukset ja matka jatkui. Kävimme katsomassa omituisia kivimuodostelmia ja hypättyämme bussista meidät ympäröi lapsilauma innosta soikeana. Otimme kuvia ja näytimme niitä heille, he olivat ihan liekeissä! Jatkoimme köröttelyä bussissa pomppien, tiet, tai ne paikat missä tien olisi pitänyt mennä, olivat aikas kuoppaisia. Painovoima on täällä varmaankin hieman erilainen kuin siellä kaukana pohjoisessa, koska Suomessa tuo bussi olisi kaatunut jo ainakin kolme kertaa!!!Tulomatkalla kävimme vielä katsastamassa erään mahdollisen majapaikan, mihin me kaikki toisessa ryhmässä tulleet mahtuisimme, nythän asumme eri paikoissa. Se oli siisti paikka, ehkä palaamme sinne Kendupeista tulon jälkeen.

No illalla olikin sitten ohjelmassa mielenkiintoinen retki. Lähdimme katsomaan virtahepoja! Jeffrey oli hankkinut bussin, jonka vuokran me maksoimme. 10000 Shillinkiä eli 100 €. Bussi olikin yllättäen myöhässä melkein tunnin, mutta pääsimme kuitenkin matkaan. Ajoimme järven läheisyyteen Hippo-pointiin ja siellä selvisi, että tämä ei ollutkaan se bussi mikä piti, vaan meidän piti jäädä sinne odottamaan varsinaista bussia.? Eikun bussista ulos ja odottelemaan. Se tulikin noin vartin jälkeen. Hyppäsimme siihen ja köröttelimme aikamme kunnes huomasimme olevamme taas jostain syystä keskustassa. Siinä hyppäsi sitten joku paikallinen mies pois kyydistä ja käänsimme ympäri ja samaa kinttupolkua takaisin! Saavuimme johonkin keskelle korpea, jossa niitä hippoja on kuulemma nähty. Osa porukasta työnsi menemään keskelle rämettä otsalamput vilkkuen paikallisten oppaiden perässä. Tiina ja muutama muu jäi kyllä parkkipaikalle odottelemaan, sen verran itsesuojeluvaistoa oli! Eikä sieltä mitään hippoja löytynyt. Sitten taas rytkytettiin bussilla johonkin seuraavaan paikkaan ja sama homma uusiksi. Eikä sieltäkään mitään hippoja löytynyt. Sitten taas rytkytettiin bussilla johonkin paikkaan missä varmasti olisi niitä! Joo-o, ei sieltäkään mitään löytynyt. Siinä vaiheessa rupesi riittämään hippojen metsästys! Siinä oli bussillinen musungoja otsalamput päässä aika turhautuneita. Kurvailimme sitten keskustaan ja kotia päin, tai ainakin niin luulimme. Köröteltiinkin johonkin rantaan ja taas lampuilla etsittiin kuumeisesti hippoja. Niin, eikä sieltäkään löytynyt ei! No sitten vihdoin rämisteltiin kotiin. Täysin nuutuneina neljän tunnin bussissa pomppimisen jälkeen oli suurimmalle osalle täysin yhdentekevää koko hipot! Ei tarvinnut unta paljon houkutella. Suihkuun ei tietenkään päässyt, koska vettä ei tullut. Aamulla sitten.


Lauantai 6.3.2010

Juu, ei sitten tullut aamullakaan vettä. Lähdettiin Kisumu hotellin altaalle arskan ottoon. Grillailimme itseämme siellä muutaman tunnin. Hyvä, että oli kertoimet aurinkorasvassa kohdallaan! Ainakin joillain  ”Ihanaa, nyt pääsee suihkuun!” Juu ei….Eipä tullut vettä silloinkaan! Alkoi olla aikas paskainen olo, kahteen päivään ei olla päästy suihkuun. Elämme tässä vielä toivossa, että illalla vettä taas tulisi. Eikä sitä sitten tullut. Vettä tuli yhdestä hanasta tippa kerrallaan. Kun odotti puoli tuntia, sai sangon pohjalle sen verran vettä, että sillä sai roiskittua jotenkin itselleen raikkaamman olon. Hiuksiin vielä kuivashampoota niin olo oli melkein yhtä raikas kuin suihkun jälkeen! Tiina teki siis näin. Elina kävi kalastamassa ämpärillisen katolla olevasta sadevesitankista, ja ai että oli luksusta!!!!!!


Sunnuntai 7.3.2010


SUIHKUSTA TULI VETTÄ!!!!!!


Maanantai 8.3.2010

Aamulla raahasimme valtavat tavaramäärämme yliopiston bussiin ja suuntasim

me kohti Kendupeitä. Siis matkalla vasta opimme kieliasun, Kendu Bay! Sinne oli tehty n. 3 vuotta sitten uusi tie eli matka sujui joutuisasti. Asfaltin päättyessä ja lähestyttäessä Kendu Bayta alkoikin sitten varsinainen huvipuistomatka! Tie oli ylämäkeä ja ihan järkyttävän huonossa kunnossa. Kuoppia oli enemmän kuin laki sallii ja tie oli kallellaan milloin mihinkin suuntaan. Pääsimme kuitenkin perille sairaala-alueelle. Harjoittelupaikkamme sijaitsee siis adventistien kirkon sairaalassa Kendu Bayssa. Alueella asuu myös suomalainen vapaaehtoistyöryhmä. Söimme lounaan ja odottelimme. Sitten asunnoista vastaava työntekijä lähti näyttämään meille tulevan asumuksemme. Ulkoapäin talo näytti ihan lupaavalta ja siistiltä. Totuus valkeni kuitenkin sisällä. Talossa oli kolme makuuhuonetta ja kahdessa niistä kaksi sänkyä. Sängyt olivat ihan kauheassa kunnossa ja niissä oli todella likaiset ”lakanat”. Ei lika ja pöly mitään, mutta se veren näköinen yhdellä tyynyllä oli liikaa. ”Ei todellakaan aiota nukkua noissa!!”. Talossa oli myös pieni oleskelutila, jossa oli kuusi puutarhatuolia ja pieni pöytä. Vessa ja suihku olivat myös hieman epäilyttäviä. Ihmettelimme myös, mitä yhdessä

huoneessa on. Kävi ilmi, että siinä asuu afrikkalainen mies!



Myöhemmin joku päivä, kun suurin järkytys oli ohi 

Aivan kamalat kaksi päivää!!! Se, että kukaan ei saanut painehaavoja takapuoleensa oli suorastaan ihme. Istuttiin nimittäin kaksi päivää puutarhajakkaroilla ja odoteltiin. Maanantaina sitten, kun opettajat olivat lähteneet muihin tapaamisiinsa, jäimme odottelemaan sairaalan yhteyshenkilöä, joka tulikin suhteellisen nopeasti. Meni ehkä vain pari tuntia. Hänen oli siis tarkoitus etsiä meille toinen asumus. Hän pyysi meistä muutaman mukaansa ja lähdettiin katsomaan erästä taloa. Matka oli jokseenkin mielenkiintoinen. Saatiin parhaat naurut tuon surkean Kendun-reissun aikana. Tie siis oli aivan kamala, jos sitä nyt oli ollenkaan. Autoon änki meidän, Tiinan, Outin ja Elinan lisäksi kuski, hänen kaksi lastaan ja pari muuta miestä. Kaikki miehet etupenkillä. Meidän väliin maastoauton takakonttiin, jossa penkki siis oli toisella reunalla sivuttain, istutettiin noin viisivuotias tyttö. Me nauretaan ja kikatetaan, että eipä tarvitse tämän rynkytyksen jälkeen kesällä mennä huvipuistoon, kun pyllyt oli irti penkistä vähän väliä, eikä mitään, mistä pitää kiinni. Ja ei ole todellista, tuo pieni tyttö otti ja nukahti siihen meidän väliin!!!!!!!!


No talo sijaitsi keskellä maaseutua ja oli ihan kiva. Pihalla oli lehmiä, vuohia ja kanoja. Niin kuin täällä joka paikassa. Oli ihanan rauhallista ja avaraa. Kaikki vaikutti vähän liiankin hyvältä. Siinä sitten sovittiin vuokrista yms. Matkalla takaisin, kuski halusi pysähtyä kotonaan, joka oli siis ihan tulevan talomme naapurissa. Hän kutsui meidät sisään, esitteli perheensä ja tarjosi teetä. Kohteliaisuussyistä emme tietenkään voineet kieltäytyä. Outilla ja Tiinalla oli kohtalaisia vaikeuksia selvitä tästä haasteesta oksentamatta. Tämä oli siis ensikosketus Kenialaiseen teehen. Koostumus on jotakuinkin seuraava: 40% vettä, 40% maitoa ja 20% sokeria…Teetä on vähän mauksi!!  Siinä sitten teen juonnin lomassa mies huutelee vaimoaan tuomaan ”ne suomalaisten tuomat paketit” ??? Mies selittää, että saivat lahjaksi pari pakettia, eivätkä osaa niitä käyttää. Sieltä kiikutettiin meille sitten maitojauhetta ja neljän viljan puurohiutaleita. Ponnistelut olivat kovat, kun yritettiin saada ilmeet peruslukemille ja selitettyä, miten noita outoja aineita oikein voisi hyödyntää! No lopulta päästiin takaisin muiden luo ja todettiin, että pakko olisi yö nukkua kammottavassa talossa, kammottavissa lakanoissa. Iltapalalla kuultiin myös muilta suomalaisilta, että mies, joka oli meille asunnonkin hankkinut, ei ole ollenkaan luotettava. Hieman ristiriitaisin ja pelokkain tuntein lähdettiin iltapuulle.

Muutaman anelun jälkeen Pamsku, meidän taloudenhoitaja, heitteli nyrpeän ilmeen saattelemana uudet ”puhtaat” lakanat ja puuttuneen moskiittoverkon sängyille. Yksi tyynyliinoista oli ihan märkä, eikä verkkoa ripustettu. Ainut ratkaisu oli siis nukkua neljästään samassa 120cm leveässä sängyssä, poikittain. (Laura ja Jenny nukkuivat siis viereisessä talossa.) Ensin teippailtiin verkon järkyttävät reiät ilmastointiteipillä (joka on siis ehdoton must African matkalla!!) ja eikun petiin. Edessä oli pitkä yö. Outi sai pari paniikkikohtauksen alkua, eikä Elina nukkunut varmaankaan tuntia eteenpäin. Kun aamu koitti, oli kaikkien mielipide aika yksimielinen -> takaisin Kisumuun.


Tästä se odottelu sitten alkoi. Aamupalan jälkeen istuttiin, ja istuttiin ja istuttiin. Puhelimessa oltiin vähän väliä päivän aikana, kun kyytiä ei vaan alkanut kuulua. Huoli turvallisesta Kisumuun pääsystä alkoi kasvaa. Viimeisen niitin löi se, kun kyydin järjestäjä, tuttu luotettava mies, sanoo, että hän alkaa olla enemmän huolissaan kuin me itse. Lopulta kyyti tuli pimeän jo laskeuduttua. Tähän mennessä oli passit ja rahat piiloteltu vaatteiden alle ja Tiinankin rinnat olivat varsin hintavat!!! Tavarat autoon ja…..AUTOSSA OLI KUOLLUT KANA!!!!!! Tästä kysyttäessä kuski vain totesi rauhallisesti, että ”Ei, ei se ole kuollut.” Tiina tähän sitten, että ”Quite a peaceful chicken!!” Melko rauhallinen kana!! Matka alkoi. Siellä me muzungut sitten istuttiin huput ja huivit päässä, päät kumarassa puolitoista tuntia. Pulssit kohosivat pariin otteeseen turhankin korkealle. Ajoimme mm. yhden poliisin tiesulun läpi hidastamatta juurikaan ja ohitukset tiellä olivat välillä aika hurjia. Täällä onneksi vilkun käyttö on pimeän aikaan hyvin hallussa. Jokaisen merkin tarkoitusta ei ihan ymmärretty, mutta eipä tuon väliä. Kotiin, St. Annaan päästiin kuitenkin. Ei paljon haitannut, ettei kuski vienyt meitä kauppaan ostamaan vettä. Muurien sisään, oikeaan sänkyyn kun pääsi, niin ei vedellä niin väliä. Kyllä oli helpotus suuri!!!!!


Maanantai 15.3.2010


Aamulla saikin nukkua kohtalaisen pitkään, vaikka oli työpäivä edessä. Herätys vasta puoli kasilta! Yhdeksäksi suuntasimme Lumumba Health Centeriin töihin. Kyllä oli taas railakas työmatka. Otimme Bodaboda moottoripyörät ja tukka putkella istuimme kyydissä. Ilman kypärää tietysti, niin kuin täällä tapana on. Erään mutkan jälkeen Idan bodaboda pysähtyi yhtäkkiä. Moottoripyörästä loppui bensa! No eikun Ida nököttämään tien varteen ja kuski tankkaamaan pyöräänsä. Meidän kuskit onneksi pysähtyivät odottamaan. Hetken odottelun jälkeen Idakin pääsi takaisin pyörän selkään ja matka jatkui! Terveysaseman pihassa on sellainen suht isovälikköinen ritilikkö sadevettä varten, ja eikös Tiinan bodaboda -kuski täräyttänyt suoraan eturenkaan ritilän väliin. Matka tyssäsi kirjaimellisesti siihen. Onneksi oltiin kuitenkin jo työpaikan pihassa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.


<- Synnytysosasto

Lumumba n terveyskeskuksessa on synnytysosasto, neuvolat niin odottaville äideille kuin jo synnyttäneillekin. On myös Treatment room ja lääkärin vastaanotto. Takapihalla pidetään parina päivänä viikossa terveyskasvatusta ja jaetaan ruokaa vastasynnyttäneille ja odottaville äideillä. Alkupäivän Tiina punnitsi vastaanotossa lapsia. Kyllä nämä lapset ovat täällä ikäänsä nähden pieniä! Loppupäivän hän rokotti lapsia ja otti heistä verinäytteitä. Elina näki ensimmäisen synnytyksen ikinä!!!! Wau. Se kävi nopeasti, täällä kun hoitajat tulevat auttamaan äitiä vasta siinä vaiheessa, kun vauvan pää jo melkein näkyy. Mieletön kokemus.


Iltapäivällä ehdimme myös jutella työntekijöiden kanssa. He kyselevät innoissaan asioita Suomesta, mm. syödäänkö meillä käärmeitä ja kun vastattiin ei, niin, mitä meillä syödään??? He olivat aivan ihmeissään, että syödäänkö suomessakin kalaa?? He myös autuaasti ihailivat hiusten väriä, erityisesti suomalaisesta perusharmaasta, Tiinan omasta väristä he olivat aivan innoissaan!??? (välikommenttina kerrottakoon, että Tiina ei ole värjännyt hiuksiaan muutamaan kuukauteen elikkäs väri on joskus ollut punainen ja edessä mustaa. Juurikasvuakin on jo kertynyt mukavasti). Työpäivän jälkeen kävimme matkatoimistossa vahvistamassa safarimatkamme varauksen. Söimme eräässä paikallisessa ravintolassa ja ai kun oli hyvää pastaa! Melkein yhtä hyvää kuin suomessa. Alkaa olla aika ikävä jo kotiruokia, varsinkin salaatteja! Sitten kiireesti kotimatkalle ennen pimeää. Tiukat tinkimiset tuktukista ja tuttua kuoppaista tietä kotiin.


Keskiviikko 17.3.2010


Tänä aamuna Tiina huristi Idan kanssa bodabodalla kahdestaan + kuski. Olikin varsin miellyttävä kyyti, kun sai koko matkan rupatella kaverin kanssa ja kauhistella yhdessä moottoripyörän hurjaa vauhtia ja suoristettuja mutkia. Kävi mielessä, että huonosti kävisi, jos sillä menopelillä kaatuisi tai ajaisi kolarin, ilman kypärää kun matkustellaan. No, maassa maan tavalla. Tänään Tiina vaihtoi Anti-natal Clinikalle. Siellä otetaan vastaan raskaana olevia äitejä. Heiltä mitataan verenpaine ja kysellään kuulumiset. Lisäksi palpoidaan vatsaa; selvitetään vauvan asento kohdussa, tarjonta sekä raskausviikot. Täällä Keniassa raskausviikot mitataan siis käsin tunnustellen. Ei ihan välttämättä yhtä tarkka kuin Suomessa, mutta saapahan edes jotain osviittaa lasketusta ajasta.  Välillä meinaa hermo mennä tähän kenialaiseen työtahtiin. Kaikki tapahtuu täällä NIIIIIN hitaasti! Jopa kynän käteen ottamiseen, saati sitten sillä kirjoittamiseen voi näköjään saada kulumaan yllättävän paljon aikaa. Ja täällähän jokaisesta potilaasta täytellään jos jonkinlaista lippusta ja lappusta. Ja kaikki kirjoitetaan käsin ja hyvin, hyvin rauhallisesti. Täällä tapahtuu kaikki muutenkin aikas verkkaisesti. Mihin tahansa mennään, ravintolaan, kauppaan tai sairaalaan, aina odotellaan. Ja odotellaan. Ja taas vähän odotellaan. Vähän nopeampaan rytmiin tottuneena, hermojani koetellaan välillä todella.  Luulen, että siihenkin kuitenkin tottuu. Työpäivän jälkeen kävimme postitoimistosta ostamassa postimerkkejä. Myyjän ilme oli näkemisen arvoinen, kun tilasin 15 postimerkkiä. Huokaisi vaan, että sinullahan on paljon kavereita! Täältä ei vissiin paikalliset hirveesti lähettele kortteja?! Ja taas sai musungut huomiota…


Maanantai 22.3.2010


Huoh.. Pitäisi varmaan kirjoittaa useammin. Niin paljon olisi asiaa. Tässä on ehditty vähän tehdä töitä, sairasteltu ja muutettukin. Parin viikon aika St. Annan hostellissa oli ihanaa. Olimme koko yhdeksän tytön ryhmä porukassa. Illat istuttiin pihalla hyttysten ruokana ja purettiin päivän aikana tapahtuneita asioita. Yhtenä lempiaiheena on ollut myös eri ruoista haaveilu. Koko kesän ruokalista on varmasti valmiina ennen kuin reissu on ohi. Tämä johtuu pelkästään siitä, että ollaan jouduttu syömään ravintolassa joka päivä. Nyt kuitenkin lauantaina muutettiin uuteen asuntoon. Kuusi tyttöä kolmiossa. Tilaa on vähän, mutta ei se haittaa, koska meillä on OMA KEITTIÖ! Kylä kotitekoinen ruoka maistuu hyvältä!!!! Ja meillä on siellä keittiössä myös oma jääkaappi, vedenkeitin, leivänpaahdin ja mikro! Aika luksusta, ehkä vähän liiankin luksusta. Mutta kylläpä on ihana saada juotavaksi kylmää vettä! 3 viikkoa on tässä juotu nimittäin pelkkää lämmintä vettä. Mutta eikös ensimmäisenä iltana loppunut vedentulo, juuri kun olimme ehtineet hehkuttaa hyvällä paineella vettä syöksevää suihkua. Ja täällä ei siis todellakaan sada joka ilta, niin ei voi


Nyt ollaan siis lomalla! Luvassa sademetsää ja safaria 



Jos nahtais muitakin elukoita kuin noita!!! :)